Talvenkestävät Hibiscus perennat

Talvenkestävät Hibiscus perennat ovat loppukesän näyttävimpiä kukkijoita, kukat ovat usein kooltaan kaksinkertaisia meillä paremmin tunnettuihin trooppisiin Hibiscus pensaisiin verrattuina. Lehdistö on lisäksi usein näyttävän ruskeanpunainen.

Pakkasenkestäviä hibiskusperennoita on ollut saavavilla jo vuosikymmenien ajan Pohjois-Amerikassa, joissa useimmat lajikkeet luotiin risteyttämällä Hibiscus moscheutos, eli jokihibiskus vähemmän kestävien lajien kanssa.
Euroopastakin löytyy toki jo mukavasti kestäviä lajikkeita, kunhan näitä tietää etsiä.
Tilasin omat kasvini Havlisin taimistosta, heidän hibiskuksensa ovat menestyneet hyvin, Magnolioille suosittelisin Lunaplantia.

Omassa puutarhassani Hibiscuksia on ollut vasta kolmen kesän verran, mutta komeasti hibiskukset ovat kukkineet joka vuosi.
Hibiscus perennat lienee parasta istuttaa keväällä, jotta nämä ehtivät kukkia ja vahvistua ennen talventuloa.
Kasvupaikan tulisi olla täällä mahdollisimman aurinkoinen, omat kasvini ovat viihtyneet paahteisella eteläseinustalla. Maaperä ei saa kuitenkaan päästä kuivumaan, risteymät viihtyvät kosteutta pidättävässä maassa, katteen käyttö ja kastelu varsinkin alkukesän kuivuusjaksoina on suositeltavaa.
Yksi alkuperäisistä vanhemmista, Hibiscus moscheutos viihtyy märässäkin maassa, josta hybridienkin janoisuus lienee saanut alkunsa. Hibiscukset viihtyvät tavallisessa hyvässä puutarhamaassa, kunhan tämä ei siis pääse kuivumaan.

Hibiskus perennat heräävät myöhään keväällä, mutta kasvavat hyvää vauhtia, kasvit kannattaa lannoittaa keväällä esim. yleislannoitteella, itse olen lisännyt hieman kastelulannoitetta keskikesällä. Hitaasti liukeneva kestolannoite toimisi todennäköisesti myös oikein hyvin.

Hibiskuslajikkeeni ovat vaaleanpunakukkainen Hibiscus ’Summer Storm’ ja tummanpunainen Hibiscus ’Baltimore Star’, molemmat avaavat ensimmäiset kukkansa elokuun loppupuolella, ja jatkavat lokakuulle, säiden salliessa. Sekä lehdistö että kukat ovat hallanarat, satunnaisen syyshallan uhatessa kasvit ovat kohtalaisen helposti suojattavissa hallaharson ja bambukeppien avustuksella.
Tilan salliessa olisi mielenkiintoista testata kaikkia saatavia Hibiscus perennalajikkeita, ja valita näistä meillä aikaisemmin kukkivia versioita, myöhään syksyllä kukkivat kloonit eivät todennäköisesti ehdi kukkia täällä ensinkään :)
Kaikkien Hibiscus perennoiden kukat ovat näyttävät myös kooltaan, erityisen suurista kukista pitävälle on tarjolla jopa lautasenkokoisilla, 25 cm kukilla varustettuja lajikkeita.
Yksittäiset kukat ovat lyhytikäisiä, mutta uusia avautuu jatkuvasti, kunhan kasvi ei pääse kuivumaan.

Hibiscus perennoiden kylmin ilmastovyöhykesuositus on Pohjois-Amerikassa lajikkeesta riippuen yleensä joko 4 tai 5, periaatteessa pakkasenkestävyys on siis varsin hyvä.
Käytännössä suosittelisin hibiskusten juuristoalueen kattamista 10 cm kuorihakekerroksella ennen talventuloa. Istutin ylimääräisen H. ’Baltimore Star’ kasvin kokeeksi vasta keskikesällä, ja jätin kattamatta talveksi, tämä yksilö ei kukkinut, ja menehtyi talvella.
Hibiskukset on siis hyvä istuttaa keväällä, mielellään kookkaina yksilöinä, ravinteikkaassa ja riittävän kosteassa maassa nämä kukkivat tällöin komeasti jo 1. kesänään, ja vahvan kuorikatteen avustamina ovat selvittäneet täällä kakkosvyöhykkeellä ensimmäiset talvensa hyvin.

Kevään koittaessa tukevat, lähes puumaiset, juuresta peukalonvahvuiset edellisvuotiset versot leikataan alas, esim. 5 cm korkeudelta, versot paleltuvat yleensä maahan saakka. Tästä ei pidä kuitenkaan huolestua, uudet silmut puhkeavat maanpinnan alapuolisista varrenosista (kunhan juurialue on siis suojattu esim. kuorihakkeella talveksi).
Perennahibiskuksia ei kannata sekoittaa puuvartisiin Hibiscus-lajeihin (joista pakkasenkestävin on Hibiscus syriacus), nämä ovat hoidoltaan ja kestävyydeltään poikkeavia.

Hibiscukset ovat loppukesän suosikkikukkiani, eksoottiset ja suuret kukat tuovat puutarhaan lämpimän tropiikin tuulahduksen, jota ei voi toteuttaa muilla meillä talvenkestävillä kasveilla. Kukat ovat niin eksoottiset, että Hibiscusten visuaalisti menestyksellinen sijoitus puutarhaan vaatii kuitenkin usein hieman ajatusta.
Myös Hibiscusten lehdistö on kaunis ja omaleimainen, punalehtisiä lajikkeita voisi kasvattaa pelkästään lehtiperennoinakin.

Cypripedium-risteymät, tikankonttien hankinta, istutus ja hoito, osa 2

Cypripedium-artikkelin toisen osan aiheena ovat puutarhassani parhaiten menestyneet risteymäperäiset tikankonttilajikkeet. Useimmat tikankontit ovat viihtyneet täällä hyvin, ilmastomme vaikuttaa otolliselta Cypripedium-orkideoille.

Mikäli tikankontit eivät ole ennestään tuttuja, suosittelisin myös artikkelin 1. osaan tutustumista, Cypripediumien istutustoiveet poikkeavat useimmista perennoista.
Joka tapauksessa näin syksyllä on paras Cypripediumien istutusaika, tikankontit kannattaa tuoda puutarhaan lepotilassa juurakkoina.

Cypripedium ’Eurasia’ (Cypripedium macranthos × Cypripedium tibeticum)
Useimmat Cypripediumit kukkivat kakkosvyöhykkeen puutarhassani samoihin aikoihin, alkaen noin kesäkuun alussa. Cypripedium ’Eurasia’ on poikkeus sääntöön, ’Eurasian’ näyttävät kukat avautuvat jo toukokuun loppupuoliskolla.
Kukat ovat kuitenkin pitkäikäiset, ja ovat puutarhurin ilona vielä muidenkin tikankonttien kukkiessa. Mainio, helppo lajike:

Cypripedium ’Gisela’ (Cypripedium parviflorum × Cypripedium macranthos)
Cypripedium ’Gisela’ on yksi helpoimpia punakukkaisia talvenkestäviä orkidearisteymiä, ja hyvin suositeltava:

Cypripedium ’Otto’ (Cypripedium calceolus × Cypripedium parviflorum var. pubescens)
Cypripedium ’Otton’ toisena vanhempana on Suomessakin luonnonvarainen Cypripedium calceolus, eli lehtotikankontti.
Cypripedium ’Otto’ onkin erityisen sopiva, kotimaisen orkideamme helppohoitoinen korvike, ”välttämätön” lajike orkideapuutarhaan:

Cypripedium ’Inge’ (Cypripedium parviflorum × Cypripedium fasciolatum)
Cypripedium ’Inge’ on yksi helpommista ja näyttävimmistä tikankonttiristeymistä, myös ”välttämätön” lajike, varsinkin aloittelijalle:

Cypripedium ’Philipp’ (Cypripedium macranthos × Cypripedium kentuckiense)
Cypripedium ’Philipp’ on punakukkainen tikankontti, puutarhassani ei aivan yhtä komea ja helppo kuin ’Gisela’.

Cypripedium ’Kristi Lyn’ (Cypripedium parviflorum var. pubescens x Cypripedium henryi)
Cypripedium ’Kristi Lyn’ on keltakukkainen tikankontti, lajikkeen kylmin USDA-vyöhykesuositus in usein 5a, vrt. C. ’Otton’ kylmempi z4a, hyvin tämäkin orkidea on silti talvehtinut toistaiseksi. Hieman näyttävämpi C. ’Otto’ vaikuttaa myös voimakaskasvuisemmalta melko varjoisessa puutarhassani, lähtökohtaisesti suosittelisin siis ensin ’Ottoa’.
Useimmat Cypripedium-orkideani kasvavat suurten Larix kaempferi ’Pendula’, eli riippajapaninlehtikuusten varjossa, tikankontteja ei kannattane meillä istuttaa aivan yhtä varjoiselle paikalle kuin etelämpänä, vaan ”neljännes-”, korkeintaan puolivarjoon, kunhan  maa ei pääse kuivumaan kesällä.

Cypripedium reginae, kruunutikankontti
Cypripedium reginae on pohjoisamerikkalainen kasvitieteellinen laji, ja varsin hyvin saatavilla myös eurooppalaisista taimistoista.
Cypripedium reginae on yksi pakkasenkestävimmistä orkideoista, kylmin Amerikan-vyöhykesuositus on usein peräti 2 (jotkut tarjoavat lämpimämpää z3:a), z2 vastaa –40,0-–45,5 C keskimääräistä vuoden alinta lämpötilaa.
Pohjois-Amerikan ilmastovyöhykkeistä kirjoitin enemmän Arisaema sikokianum-postauksen lopussa.
Lajista on saatavilla myös kokonaan valkokukkainen versio, Cypripedium reginae var. alba.

Muitakin Cypripedium-lajikkeita voi ja kannattaa kokeilla, omassa puutarhassani kasvaa useita muitakin tikankontteja, joista vain ei ollut kuvaa käsillä. Ainoa ensimmäisenä talvenaan menehtynyt tikankonttini oli valkoinen versio Cypripedium ’Michael’-hybridistä, ja yksittäisen kasvin ollessa kyseessä tämä saattoi olla vain huono-onninen.
Kotimainen Cypripedium calceolus kasvaa luonnonvaraisena ainakin Kemin korkeudelle saakka (Lajitietokeskus, Wikipedia), risteymiäkin voinee siis kokeilla suuressa osassa maata.

Cypripedium-risteymät, tikankonttien hankinta, istutus ja hoito, osa 1

Kenties hienoimmista talvenkestävistä perennoista, Cypripedium-orkideoista on saatavilla myös helppohoitoisia risteymiä. Tikankontit pitävät suhteellisen viileistä kesistä, ja kylmistä talvista, Cypripediumit viihtyvätkin Suomessa mainiosti, kunhan näiden mieltymykset huomioidaan istutusvaiheessa.

Toisin kuin useimmat Cypripedium-lajit, tikankonttiristeymät ovat pitkäikäisiä kasveja, joita voi hyvin suositella puutarhaharrastajille.
Ensimmäiset Cypripedium-hybridit olivat yhdysvaltalaisen Carson E. Whitlow:n ja saksalaisen Michael Weinertin työtä, herrat onnistuivat risteyttämään eksoottisen oloisia kasveja jo 1980-luvun lopulla.
Lajikkeita on rekisteröity jo parisen sataa, näiden hienojen kasvien soisikin olevan laajemmalti puutarhaharrastajien tiedossa.

Uskolliselle Puutarhurille orkideat olivat jo ennestään tuttuja, parhaimmillaan (pahimmillaan? :) trooppisia orkideoita oli kertynyt jo yli sata. Muutama vuosi sitten, lähtiessäni uudistamaan puutarhaa, talvenkestävät orkideat olivat Magnolioiden ohella hankintalistan kärjessä.
Toisin kuin useimmat orkideat, jotka elävät epifyytteinä puiden oksilla, talvenkestävät Cypripediumit ovat maaorkideoita, nämä ovatkin hyvin helppohoitoisia lämpimämmän ilmanalan sukulaisiinsa verrattuina.

Orkideat ovat kuitenkin orkideoita :), Cypripediumien istutus on hyvä tehdä ajatuksella, oikein tehdyn istutuksen jälkeen tikankonteista voikin olla iloa vuosikymmeniksi.

Cypripediumit kannattaa istuttaa juurakkoina, syksyllä kasvien ollessa lepotilassa. Kunhan lehdet ovat lakastuneet, istutusajankohdalla ei näytä olevan suurta merkitystä, istutin kaksi myöhään saatua kasvia uudenvuodenpäivänä, ja hyvin orkideat lähtivät keväällä kasvuun.
Tikankontit eivät pidä häirinnästä kasvukauden aikana, joten syysistutus on siis suositeltava.
Tilasin useimmat Cypripedium-orkideani talvenkestäviin orkideoihin erikoistuneelta, belgialaiselta Phytesia-taimistolta, heidän juurakkonsa olivat komeita ja terveitä.

Cypripediumit viihtyvät parhaiten puolivarjoisella kasvupaikalla, Suomessa varmaan hieman aurinkoisemmallakin, ”neljännesvarjossa”, kasvualusta ei kuitenkaan saa päästä kuivumaan. Omat tikankonttini lienevät hieman liian varjoisassa puutarhan osassa, kaksi lajiketta ei enää kukkinut tänä kesänä, siirto valoisampaan kohtaan on siis syksyn ohjelmassa.

Cypripediumien juuristo kasvaa lähellä maanpintaa, maaperää ei tarvitse parantaa syvältä, 10-20 cm riittää. Juuristo leviää reippaasti vaakasuuntaan, usein onkin helpointa istuttaa kerralla enemmän tikankonttilajikkeita, ja siis parantaa maaperää laajalta alueelta.
Ihanteellisesti Cypripediumien ei tarvitsisi kilpailla muiden kasvien juuriston kanssa, uudessa puutarhassa orkidea-alueen ympärille voisikin ajatella juurimattoa. Oma puutarhani on täynnä puuvartisten kasvien juuria, näistä huolimatta orkideat ovat edelleen hengissä :), kasvaisivat toki todennäköisesti nopeammin vähemmällä juurikilpailulla.

Tikankonttien kasvualustan tulee olla ennen kaikkea ilmava, maa-aineksesta voisi olla esim. 50 % epäorgaanista materiaalia, kuten pienirakeista laavakivisoraa ja hiekkaa, turve ei lähtökohtaisesti ole paras maanparannusaine tikankonteille.
Phytesian suositus on, ja he tietävät, mistä puhuvat :), 1/3 pienirakeista laavakivisoraa, 1/3 vesikasvimaata (yleensä lähinnä hiekkaa ja savea), sekä 1/3 istutuspaikan alkuperäistä maata. Phytesialta löytyy valmis Cypripedium-maaseos, käytin pussin per kasvi, ja ympäröivän alueen maahan sekoitin reippaasti laavakivisoraa ja karkeaa perliittiä, jota Uskolliselta Puutarhurilta löytyy aina varastosta, mutta jota harvoin on Suomessa myynnissä.
Orkideoiden mehevät juuret levitään varovasti, juurakon keskellä olevat silmut/silmu tulevat vain hieman maanpinnan alle, juuri peittoon, silmu ylöspäin.

Usein on helppoa tehdä maa-aineksesta pieni kumpu, jolla silmut voi säätää lähelle maanpintaa. Juuristo vahvemmat osat ovat tällöin ehkä noin 25 mm syvyydessä, ja silmu juuri peitossa. Juurien kärjet voivat mennä syvemmälle, pintajuurisesta kasvista on kuitenkin kyse, juuristo tarvitse reippaasti happea, eikä juuria siis kannata haudata kovin syvälle.

Lopuksi Cypripediumien istutusalue kannattaa kattaa pienirakeisella, esim. 3-5 mm laavakivisoralla, joka pitää kotilot aisoissa, vähentää veden haihtumista kesäkuumalla, ja näyttääkin kohtalaisen hyvältä.
Tikankontit maistuvat tiettävästi etanoille, joten suosittelisin suojauksen tekemistä.
Istutukseni on toiminut teknisesti hyvin, vuosien mittaan valkoinen perliitti on vain tullut näkyviin rikkakasveja kitkettäessä, joten arvokkaampi laavakivi olisi pitkän päälle vähemmän työläs ratkaisu.
Vesi ei saa missään tapauksessa jäädä makaamaan Cypripediumien alueelle, joten penkin olisi hyvä olla hieman koholla, ja maan siis läpäisevää ja ilmavaa.

Tikankontit viihtyvät ilmastossamme paremmin kuin vaikkapa Englannissa, jossa juurakot usein kuolevat lämpimän talven sateiden kastelemassa maassa. Cypripediumit laskevat onneksemme jäätyneen maaperämme kuivaksi, eivätkä täkäläiset syyssateet ole kasveja haitanneet, kunhan maaperä on ilmavaa ja läpäisevää.

Cypripediumit kannattaa lannoittaa aikaisin keväällä, joko yleislannoitteella perennasuosituksen mukaan, tai hieman hienommalla Osmocoat-tyyppisellä, hidasliukoisella lannoitteella. Tikankontit pitävät ravinteikkaasta maasta, orkidealannoitteista ei saisi riittävästi typpeä hyvän ruokahalun omaaville kasveille.

Cypripediumin lehdet ovat hallanarkoja, puolivarjossa ovat kuitenkin lähteneet täällä riittävän myöhään kasvuun. Hallan uhatessa keväällä vielä maltillisen kokoiset kasvit voi suojata vaikkapa ämpärillä.

Tikankontit kukkivat alkukesällä, kukat ovat hyvin näyttävät ja eksoottiset, orkideoistahan on kyse, ja myös usein pitkäikäiset. Kesähoidossa on oleellisinta pitää maaperä hieman kosteana, pintajuurisilla kasveilla kannattaa siis suosia katetta, ja tarvittaessa kastella alkukesän kuivana jaksona.
Hyvässä maassa Cypripediumien kukkavarsien määrä lisääntyy vuosi vuodelta, jossain vaiheessa kasvit tulee jakaa ja istuttaa uudelleen sopivana syksynä.

Tikankontit eivät tarvitse normaalisti talvisuojausta, josta saattaisi olla vain haittaa, suojaus saattaisi pitää maanpinnan liian kosteana. Parisen syksyä sitten puutarhassani oli paljon tavallista aiemmin - 26 C pakkanen kahtena yönä peräkkäin, ilman hiutaleenkaan lumisuojaa, ei vaurioita.

Joten mikäli pakkasennuste ei ala kolmosella, lumettomassakaan maassa en käyttäisi suojausta Cypripediumeilla, lienee tärkeämpää istuttaa orkideat sopivasti parannettuun maahan.

Postauksella lienee jo riittävästi pituutta :), toisessa osassa käsittelen Cypripedium-lajikkeita.

Helppo ratkaisu kotiloiden torjuntaan

Ovatko kuunliljasi suosittuja perforoituja lajikkeita Hosta ’Kotilokekkerit’ ja H. ’Etanataivas’? Ei hätää, ainakin omassa puutarhassani pienirakeisella laavakivellä ympäröidyt kasvit ovat saaneet olla rauhassa etanoilta.

Kotiloiden torjunta tuli ajankohtaiseksi muutama vuosi sitten hankkiessani talvenkestäviä orkideoita, jotka ovat kirjallisuuden mukaan etanoiden (kuorettomien kotiloiden) herkkua. Joidenkin harrastajien oli tiettävästi täytynyt luopua orkideoista näiden päätyessä kalliin maun omaavien kotiloiden suihin.

Etanoiden torjuntaan tuli siis löytää ratkaisu, ja kasvien ympäröiminen 3-5 mm raekoon laavakivisoralla on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi kotiloiden torjuntaan. Tähän mennessä yhteenkään laavakivellä ympäröityyn kasviin ei ilmaantunut ylimääräisiä reikiä. Laavakivisora näyttää pyöreäkulmaiselta, lähemmin tarkasteltuna materiaali on kuitenkin karheaa, eikä ilmeisesti kulkuväylänä kotiloiden mieleen.
Kertakäsittely riittää, helppouden ohella tämä on myös humaani kotiloiden torjuntakeino, etanat saavat elää, kunhan vain ruokailevat muualla.
Varauksena mainittakoon, puutarhassani asuu vain ”tavallisia” kotiloita, uusien jättikotiloiden (tiettävästi vetävät lantutkin maasta) urheilullisuuden astetta en ole päässyt testaamaan.

Laavakivisoraa löytyy useina raekokoina, mainittu 3-5 mm karkeus näyttää silmissäni parhaalta pehmeälehtisten perennojen maankatteena. Soraa ei tarvita paljon, kunhan nyt maanpinta peittyy mukavasti.
Laavakivisora on kaunis maankate joillain etanankestävilläkin kasveilla, varsinkin Yuccat näyttävät hyvältä laavakiven ympäröimänä.
Tilasin laavakivisoraa aikanaan italialaisesta Pollice Verden bonsai-myymälästä, ja edelleenkin tuolta näyttää tuotetta löytyvän, joskin erilaisissa ämpäreissä. Lähetyskulu per ämpäri oli huomattavasti edullisempi tilattaessa useita kerralla.

Halutessaan laavakiven alle voi asentaa suodatin-, tai moninkertaisen maisemointikankaan, jotka hidastavat ei-toivottujen kasvien juurtumista. Toisaalta suodatinkangas estää myös mielenkiintoisten siementaimien ilmaantumisen. Itse käytän kankaita maltillisesti, esim. merenrantasoran alla nämä toimivat hyvin.

Monissa puutarhurin kivituotteissa, kuten laavakivisorassa, perliitissä, sekä poltetusta savesta valmistetuissa kevytsorissa, on sama ongelma, nämä muodostavat terävää, keuhkoille haitallista pölyä.
Tähänkin löytyy helppo ratkaisu, avatessani uuden säkin kastelen kivituotteen aina ensi töikseni kastelukannulla, vesi sitoo pölyn rakeisiin.

As an easy solution for protecting soft-leaved plants from snails, I’d recommend a 3-5 mm pebble size lava stone mulch, no unwanted perforations have appeared after application.

Cornus alternifolia ‘Argentea’

Kauniin kerroksittaisen kasvutavan omaavan Cornus alternifolian, eli lännenpagodikanukan kirjavalehtinen muoto ’Argentea’ on puutarhani tyylikkäimpiä pensaita, ja lajike on viihtynyt ensimmäiset vuotensa täällä hyvin.

Cornus alternifolia kasvaa luonnonvaraisena laajalla alueella Pohjois-Amerikassa, jossa sekä päämuodon että kirjavalehtisen version kylmin vyöhykesuositus on lupaavasti kolme.
Vihreä muoto on viihtynyt Suomessakin hyvin, katso Mustilan artikkeli. Jostain syystä tämä kasvutavaltaan meillä yleistä Cornus albaa huomattavasti kauniimpi pensas on suhteellisen harvinainen viljelyssä myös Etelä-Suomessa.
Cornus alternifolian oksat kasvavat luonnostaan kerroksittain, muodostaen vaakasuoria, elegantteja viuhkoja.
Lajin lehdet sijaitsevat oksilla nimensä mukaisesti vuoroittain, toisin kuin useimmilla sukunsa lajeilla, jotka ovat mieltyneet vastakkaisiin lehtiin.

Laji kukkiin alkukesällä valkein kukin, kirjavalehtinen Cornus alternifolia ’Argentea’ on kuitenkin näyttävä koko kesän. Lajike on päämuotoa jonkin verran hidaskasvuisempi, mutta päätynee kuitenkin ajan myötä kookkaaksi pensaaksi, päämuodosta saattaa kasvaa tyylikäs pienehkö puu.
Cornus alternifolia ’Argentea’ on hyvin saatavilla keskieurooppalaisista taimistoista, kaunis lajike on suosittu paljon omaamme leudommissakin ilmastoissa.

Cornus alternifolia viihtyy parhaiten kosteutta pidättävässä, hieman happamassa maassa, ja luonnossa usein puolivarjossakin. Oma ’Alternifoliani’ kasvaa edellisten postausten kasvien, esim. Magnolia tripetala ’Bloomfieldin’ lähellä, juuristokilpailua on melko lailla, mutta kuorihakkeen avustamana maaperä on pysynyt riittävän kosteana.

Cornus alternifolia ’Argentea’ on ollut kakkosvyöhykkeen puutarhassani vasta muutaman talven, versot puutuvat hyvin, ja kasvi on ollut muutenkin ongelmaton. Pidempiaikainen kestävyys on siis vielä testaamatta, harrastaja voinee kuitenkin halutessaan kokeilla tätä veistoksellista pensasta III-vyöhykkeellä saakka, päämuodon menestyessä meillä mukavasti.

Filipendula kamtschatica ‘Ki Chiri-Fu’

Ulkoasultaan yksi puutarhani eksoottisimmista asukeista, Filipendula kamtschatica ’Ki Chiri-Fu', saattaa olla myös yksi kestävimmistä. Kasvitieteellinen laji, jättimesiangervo on talvenkestävä vähintään Keski-Suomessakin.

Filipendula kamtschatica kasvaa luonnonvaraisena Venäjän Kauko-Idässä, nimensä mukaisesti myös Kamtšatkan niemimaalla, sekä Japanissa. Filipendulat sisältyvät Rosaceae-heimoon, eli ovat ruusujen sukulaisia. Suomenkielinen nimi viittaa Spiraea-sukuun, ovat kuitenkin kaukaisempia sukulaisia kuin aikanaan oletettiin.
Filipendula kamtschatica ’Ki Chiri-Fu' on hyvin näyttävä kirjavalehtinen lajike, lehdet ovat kuviolliset läpi kesän.
Mutaatio vaikuttaa hyvin stabiililta, ensimmäistäkään kokovihreää lehteä en ole näissä huomannut, edes suhteellisen varjoisella paikalla. Vähäisemmällä lehtivihreän määrällä on hintansa, lajike on hidaskasvuinen, ja harvinainen viljelyssä.
Omat pienet taimeni sain tammikuussa 2021 Hokkaidolaiselta Yuzawa Engein taimistolta, Euroopasta en lajiketta löytänyt.
Nopeasti googlaamalla, mukavana yllätyksenä, puolalaisella Urszula Wesołowskan taimistolla on tällä hetkellä taimia varastossa, kannattaisi kysyä, josko lähettävät Suomeen. Olen tilannut kasveja myös Puolasta, ja hyvin ovat kasvaneet, kyseinen toimittaja on itseltäni kokeilematta.

Filipendula kamtschatica ’Ki Chiri-Fu' viihtyy päämuodon tapaan kosteutta pidättävässä maassa. Alla olevan kuvan kasvi on istutettu suhteellisen aurinkoiselle paikalle, ja on huomattavasti pienempi kuin noin metrinen, varjoisemman ja kosteamman puutarhanosani asukki. Laji vaikuttaisi olevan vaatimuksiltaan samantapainen kuin tuttu Filipendula ulmaria, joita kasvaa täällä tienvarsien ojissa satamäärin.
Valkeat kukinnot muistuttavat kovasti oman Filipendulamme kukintoja, mikä on tietysti pieni pettymys hulppeiden lehtien rinnalla.
Ensimmäisistä talvistaan Filipendula kamtschatica ’Ki Chiri-Fu' on siis selvinnyt moitteetta, nähtäväksi jää, poikkeaako talvenkestävyys päämuodosta pitkän päälle.
Päämuoto on hyvin kookas, jopa yli kaksimetrinen perenna, joten ajan mittaan ’Ki Chiri-Fu' saattaa saavuttaa perennaksi melkoiset mittasuhteet.

Suomessakin luonnonvaraisesta Filipendula ulmariasta löytyy myös kirjavalehtinen lajike, Filipendula ulmaria ’Variegata’, sekä keltalehtinen ’Aurea’, kelpo puutarhakasveja, eivät toki näyttävyydeltään aivan ’Ki Chiri-Fun' tasolla.

Filipendula kamtschatica ”Ki Chiri-Fu' is an extraordinarily handsomely variegated form of giant meadowsweet. This slow-growing cultivar has been in my garden for only two winters, but so far so good.

Pseudotsuga menziesii ‘Glauca Pendula’, kaunis ja kestävä

Cedrusten ollessa ilmastoomme pakkasarkoja, Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendula’ eli Douglaskuusen sininen riippamuoto on erinomainen valinta näyttävää sinistä riippahavua valittaessa. Lajike on viihtynyt kakkosvyöhykkeen puutarhassani jo noin 20 vuoden ajan.

Pseudotsuga menziesii kasvaa luonnonvaraisena Amerikkojen länsiosissa, Brittiläisestä Kolumbiasta Pohjois-Meksikoon saakka. Lajista tunnetaan kaksi alalajia, vähemmän pakkasenkestävä, USDA z6 rannikkomuoto Pseudotsuga menziesii ssp. menziesii, sekä sisämaassa viihtyvä, sinertäväneulasinen USDA 4-vyöhykkeelle luokiteltu Pseudotsuga menziesii ssp. glauca.
Pseudotsuga menziesiii on vanhemmiten massiivinen puu, rannikkomuodon suurimmat yksilöt ovat kasvaneet yli 100 m korkuisiksi, ja Mustilan Arboretumistakin löytyy yli 40 m korkuisia komeuksia.

Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendula’ lienee P. m. ssp. glaucan muoto, koska tämä on a) sininen neulasiltaan ja b) vielä hengissä :)
Lajike on meillä mainio, luotettava korvike sinisten riippahavujen kuninkaille, sinisille Cedruksille eli seetreille. Olen nähnyt Suomessa pari nuorta riippaseetriä, mutten yhtään aikuista. Sinisille Cedruksille tarjotaan Pohjois-Amerikassa kylmintä vyöhykesuositusta 6, joten nämä saattavat periaatteessa selvitä meillä leudommista talvista. En ole testannut Cedruksia, epäilen kylmimpien talvien olevan näille liikaa.

Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendula’ on jo nuorena yksilönä riippamuotoinen, johtoverso kannattaa tukea ylöspäin, kunnes toivottu korkeus saavutetaan.
Laji viihtyy aurinkoisella kasvupaikalla, oma 1. yksilöni on jäänyt vuosien mittaan lähes kokonaan suurten Larix kaempferi ’Pendula’-puiden varjoon, ja on siitä huolimatta yllättävän terve.
Pseudotsuga menziesii pitää kosteutta pidättävästä kasvualustasta, Mustilan artikkelissa lajin mainitaan kasvavan jopa savimaassa.

Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendula’ on kaunis, käyttökelpoinen, ja kestävä kasvi, lajike on varsin helppo sijoittaa, ja näyttää hyvältä monenlaisissa istutuksissa, rakennetussa ympäristössä.
Useasti puutarhan osa toimii visuaalisesti parhaiten tämän sisältäessä jonkin näyttävän keskipisteen, kuten patsaan, kivilyhdyn, mökkipuutarhassa vaikkapa vanhan kärryn, tai näyttävän, puuvartisen kasvin, kuten Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendulan’.
Lajike olisi hieno myös suuren kivikkopuutarhan keskipisteenä, tämä Pseudotsuga ei ole kovin nopeakasvuinen.

Lajike on harvinainen viljelyssä, omani olen tilannut Esveldiltä Hollannista, en ole juuri muualla näitä nähnytkään.
Pseudotsugan hyvän, ja Cedrusten heikon pakkasenkestävyyden huomioiden Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendulan’ soisi olevan täällä Pohjolassakin kaupallisessa viljelyssä.

Pseudotsuga menziesii ’Glauca Pendula’ has been doing well in my garden for about 20 years. The blue weeping Douglas fir has been easy in cultivation, it has even tolerated shade in later years.

Magnolioiden hankinta, istutus ja hoito, osa 2

Magnolia-artikkelin toisessa osassa kirjoitan puutarhassani parhaiksi osoittautuneista lajikkeista. Monet Magnoliat ovat menestyneet täällä hyvin, jotkut heikommin, mutta virheistähän oppii nopeammin kuin onnistumisista :)

Magnolioiden hankinnassa ja istutuksessa on joitain muista kasveista poikkeavia, huomioitavia seikkoja, suosittelisin myös artikkelin ensimmäiseen osaan tutustumista, mikäli Magnoliat eivät ole ennestään tuttuja.
Suomessa talvenkestävimpien magnolialajikkeiden valintaan löytyi varsin niukasti tietoa, poikkeuksena aina hyvää tietoa jakava Arboretum Mustila.
Parhaat muut aikanaan löytämäni kylmän ilmaston Magnolioita käsittelevät artikkelit olivat norjalaisen Ole Jonny Larsenin Magnolias for cold climates, ja kanadalaisen Dennis Ledvinan Hardy Magnolias for the north.
Näiden alueiden ilmasto poikkeaa tietysti oman kakkosvyöhykkeen puutarhani ilmastosta, mutta artikkelit antoivat hyvän lähtökohdan. Magnolioiden pakkasenkestävyyksissä on yllättäviäkin ilmastollisia eroja, esim. norjalaisessa artikkelissa puutarhassani erityisen hyvin viihtyvä M. ’Leonard Messel’ mainitaan heikosti puutuvaksi lajikkeeksi.

Useimmat Magnoliat kasvavat täällä menestymisvyöhykkeensä rajoilla, on mahdollista ja todennäköistä, että kaikkein ankarimpina talvina vaurioita esiintyy. Normaalitalvet seuraavat lajikkeet ovat selvittäneet hyvin, ja Magnolia kobus ’Vanha Rouva’ saattaa saavuttaa meilläkin komeat aikuisen puun mittasuhteet.
Nuoret Magnoliat maistuvat muuten tiettävästi pitkäkorvaisille, en ole uskaltanut tätä testata, vaan verkottanut kasvit suosiolla ennen talventuloa.

Aloitan vaikkapa keväällä paljain oksin kukkivista pensasmaisista Magnolioista, joita useimmat harrastajat varmaankin ensimmäisenä ajattelevat Magnolioista puhuttaessa.
Nämä Magnoliat muodostavat kukkanuppunsa jo edeltävänä syksynä, nuput talvehtivat yleensä hyvin. Avautuneet kukat ovat suhteellisen pakkasarkoja, joten keväthallat saattavat siirtää magnoliankukkaunelmat seuraavaan kevääseen.
Magnolian kukkien hallanarkuudesta ei kuitenkaan välttämättä kannata tehdä suurta numeroa, omat pensaani eivät ole vielä kärsineet mainittavia vaurioita, olen toki saattanut olla vain onnekas.
Ja mikäli Magnoliat jättää hankkimatta, voidaan sanoa 100 % varmuudella, ettei Magnolian kukkia puutarhasta keväällä löydy :)
Magnolioita kannattaa usein istuttaa eri puolille puutarhaa, useita lajikkeita, sekä lämpimämmille että kylmemmille alueille, näin kukinta-aikakin pidentyy, eivätkä kaikkien pensaiden kukinta todennäköisesti osu mahdolliseen hallajaksoon.
Nämä ovat parhaiten täällä kakkosvyöhykkeellä menestyneet, keväällä kukkivat, pensasmaiset Magnoliat:

Magnolia ’Leonard Messel’ (M. kobus x M. stellata ‘Rosea’)
’Leonard Messel’ vaikuttaisi olevan tällä hetkellä paras keväällä kukkiva, pensasmainen Magnolia puutarhaani.
Mikäli puutarhaan mahtuu vain yksi tämäntyyppinen Magnolia, ’Leonard Messel’ olisi hyvä valinta. Lajike on kasvanut jo pitkään hyvällä menestyksellä Etelä- ja Länsi-Suomessa.
Puutarhassani on useita yksilöitä, lajikkeen versot ovat puutuneet hyvin jopa puolivarjoisella paikalla, toki ihanteellisesti ’Leonard Messel’ tulisi sijoittaa puutarhan aurinkoiselle kohdalle. Lajike myös kukkii täällä kakkosvyöhykkeellä jopa puolivarjossakin.
Lämpimällä seinustalla puutarhassani asustava M. ’Leonard Messel’ ehtii lopettaa kukintansa ennen kuin kylmimmälle paikalle istutettu yksilö edes aloittaa omansa.
Magnolia ’Leonard Messelin’ kukat eivät ole Magnolioiden suurimmasta päästä, hienot ovat kuitenkin, ja lajikkeen kukinta-aika on Magnolioistani pisin.

Magnolia ’Wada’s Memory’ (tuntematon, ehkä M. kobus x M. salicifolia)
Tunnetun japanilaisen puutarhurin Koichiro Wadan mukaan nimetty hieno valkokukkainen, myös ”välttämätön” lajike, josta on Suomessakin jo hieman pidempään kokemusta.
Magnolia ’Wada’s Memoryn’ kukat ovat suuremmat kuin M. ’Leonard Messelin’, sekä mielenkiintoisen epäsäännölliset muodoltaan.
Yksittäiset kukat ovat suhteellisen lyhytikäiset, mutta kukkia avautuu korkean, suhteellisen kapeakasvuisen pensaan yläosasta alkaen, ylimpien kukkien lakastuessa keskimmäiset vasta avautuvat.
Tänä keväänä M. ’Wada’s Memoryn’ 1. kukat olivat juuri avautumassa puutarhassani -3 C pakkasen sattuessa parina yönä peräkkäin, ehkä noin kolmen aamutunnin ajan.
Lopputulos, ei sanottavia vaurioita, toki nämä nuput olivat vajaan 3 m korkeudella, lähempänä maanpintaa ilma olisi ehkä ollut kylmempää.
Magnolia ’Wada’s Memory’ on kukkinut joka kevät hyvin luotettavasti, mainio lajike.

Magnolia stellata 'Rosea’, tähtimagnolia.
Japanilainen (miksi Japanissa kasvaa luonnonvaraisena niin monia tyylikkäitä kasveja?:) Magnolia stellata on myös viihtynyt Suomessa jo pitkään, ja lajin kukinta-aika on Magnoliaksi pitkähkö.
Kokeilemani lajike on hieman vaaleanpunakukkainen M. stellata ’Rosea’.
Saamani ’Rosea’ osoittautui mököttäjäksi (katso osa 1), mutta pieni yksilö kukki tänä keväänä vihdoin ensimmäisen kerran, kukissa ei tosin ollut häivähdystäkään punaista:

Keväällä kukkivan magnoliapuun ollessa toiveena (ja miksei olisi), valinta olisi helppo:

Magnolia kobus ’Vanha Rouva’, japaninmagnolia
Harmikseni tämä komeus ei mahtunut jo hyvin kasvaneeseen puutarhaani, mutta mikäli rakentaisin uuden puutarhan, ‘Vanha Rouva’ olisi tietysti välttämätön kasvi.
Magnolia kobus ’Vanha Rouva’ on Mustilan Arboretumissa pitkään viihtyneestä emosta lisätty muoto, katso Mustilan artikkeli. Nuoruusvuosistaan selvittyään tästä saattaa hyvällä, aurinkoisella ja suojaisella paikalla kasvaa Etelä-Suomessa keskikokoinen puu, upean ’Vanhan Rouvan’ soisikin löytävänsä kaikista suomalaisista taimimyymälöistä.

Magnolia ’Daybreak’ (M. ‘Woodsman’ x Grisham-risteymä, mahdollisesti M. ‘Tina Durio')
Sain Magnolia ‘Daybreakin’ taimen tilattua pienempänä, hentona minipiiskana, jossa oli vain muutama lehti. Odotukset kasvin selviämisestä puutarhassa talven yli eivät olleet suuret, ja istutin tämän paikkaan, jossa suorasta auringonvalosta pääsee nauttimaan vasta myöhään iltapäivällä.
Yllätyksekseni pienokainen selvisi 1. talvestaan ongelmitta, ja tänä kesänä nyt runsaan metrin korkeuden saavuttanut kasvi kukki ensimmäisen kerran.
Kukat olivat varsin tavanomaiset kooltaan, toki selvästi suuremmat kuin M. ’Leonard Messelillä’, mutta aikuinen M. ’Daybreak’ saattaa tiettävästi tuottaa jopa 25 cm levyisiä kukkia.
Magnolia ’Daybreak’ listataan usein keväällä kukkivaksi lajikkeeksi, täällä 1. kukinta osui alkukesälle, lehtien jo puhjettua.
Lajike on kasvutavaltaan pystykasvuinen, puumainen.
’Daybreak’ on suhteellisen vähän tunnettu lajike Suomessa, on mielenkiintoista nähdä, miten hyvin näyttävä Magnolia ’Daybreak’ selviää tavallista ankarammasta talvesta.
Versojen puutuessa mainiosti, ja lajikkeen kukkiessakin vähemmän kuin ihanteellisella kasvupaikalla suurikukkainen Magnolia ’Daybreak’ vaikuttaa hyvin lupaavalta lajikkeelta.

Vertailun vuoksi, toinen suuri- ja punakukkainen lajike, Magnolia ’Galaxy’ on myös täällä ainakin normaalitalven kestävä, lajike on kasvanut komeasti.
Magnolia ’Galaxy’ on hyvin tyylikäs pensas, miinuksena vain pieni yksityiskohta, lajike ei ole tuottanut vielä ensimmäistäkään kukkanuppua :) M. ’Galaxy’ saa puutarhassani suoraa auringonvaloa varmasti kaksi kertaa pidempään kuin Magnolia ’Daybreak’, ja ’Galaxyn’ biomassa on varmaankin lähemmäs satakertainen.
’Galaxyni’ on varmasti kukkimiskokoinen, kolmimetrinen ja voimakkaasti haaroittunut. Ja silti pieni ’Daybreak’ on näistä kahdesta se ensin kukkinut :)
Puutarhurithan ovat luonnostaan optimistisia, ehkä ensi kesänä halla ei korjaa viljasatoa, ja ’Galaxy’ järjestää kevätspektaakkelin.
Kuitenkin, suosittelisin kokemukseni perusteella ’Galaxya’ testattavaksi vain vyöhykkeen I lämpimille, aurinkoisille paikoille, kunnes toisin todistetaan. Kenties keskivertokesän lämpösumma ei riitä puutarhassani kukintaan.

Useat kesällä kukkivat Magnoliat viihtyvät myös Suomessa hyvin:

Magnolia sieboldii, pensasmagnolia
Magnolia sieboldii (luonnollisesti kotoisin Japanista) on kaikkein parhaiten Suomessa viihtyneitä Magnolioita, ainakin Mustilan Arboretumin kanta on kasvanut meillä erinomaisesti.
Magnolia sieboldii kasvaa luonnossa usein puolivarjoisilla paikoilla, Suomessa aurinkoisillakin, kunhan maaperä ei pääse kuivumaan.
Kokeilen kuitenkin mielelläni uusia lajikkeita, ja M. sieboldiin sijaan testasin paria M. sieboldii x M. obovata-risteymää, jotka tunnetaan myös nimellä x wieseneri.
Magnolia x wieseneri-lajikkeista löytyy myös pari pohjoismaista versiota, jotka saattavat olla muita kestävämpiä:

Magnolia ’Aashild Kalleberg’ (M. sieboldii x M. obovata)
Norjalainen lajike, suosikkimagnoliani. Komeat, suuret, vahamaiset kukat avautuvat alkukesällä, ja pysäyttävät kasveja harrastamattomankin henkilön.
Lajike on pystykasvuinen, ja myös lehdet ovat näyttävät, M. obovatalta peräisin.
Magnolia ’Aashild Kalleberg’ on viihtynyt täällä myös puolivarjossa, ja kukkinut hyvin luotettavasti:

Magnolia ’Swede Made’ on ruotsalainen, myös x wieseneri-hybridi, versot puutuvat mukavasti, mutta pienen yksilöni kasvu on ollut varsin hidasta, eikä kukkia ole ilmaantunut toistaiseksi.
’Swede Made’ saattaa kasvaa puutarhassani liian varjoisella paikalla (ja kärsii ankarasta juuristokilpailusta), valoisampaan sijaintiin kokeilun arvoinen lajike.


Magnolia tripeta ’Bloomfield’, sateenvarjomagnolia
Tämä on puutarhani eksoottisten oloisten kasvienkin joukossa poikkeuksellisen komea, trooppiselta näyttävä nuori puuntaimi.
Magnolia tripetala on kotoisin Pohjois-Amerikasta, jossa laji kasvaa tiettävästi menestyksellisesti jopa syvässä varjossa, jolloin lehdet saattavat tuulensuojaisella paikalla kasvaa jopa lähemmäs metrin mittaisiksi.
Täällä kakkosvyöhykkeellä aurinkoinen sijainti lienee kuitenkin suositeltava, versot ovat ehtineet puutua aivan nipin napin parina viime talvena, jolloin pakkaset ovat tulleet runsasta kuukautta keskimääräistä aiemmin.
Eksoottisista kasveista pitävälle harrastajalle ei liene meillä parempaa valintaa kuin Magnolia tripetala, lajin sijoitus vaatii kuitenkin enemmän ajatusta kuin muilla puutarhakasveilla.
Magnolia tripetalan suuret lehdet ovat hyvin tuulenarat, ”tavallisella” tuulensuojaisella paikalla tuulet repivät lehtiä tuota pikaa. Laji tarvitseekin puutarhan tuulensuojaisimman, silti aurinkoisen paikan, monissa puutarhoissa ei ole riittävän suojaisaa paikkaa Magnolia tripetalalle.
Magnolia tripeta ’Bloomfieldin’ lehdet ja kukat ovat vielä päämuotokin suuremmat, lehtien koko riippunee kuitenkin enemmän kasvuolosuhteista.
’Bloomfield’ tuotti viime kesänä lautasenkokoisia, hyvin lyhytikäisiä kukkia. Tänä kesänä kukinta jäi väliin, ja lehdetkin ovat hieman pienemmät, eivätkä yhtä terveet. Kenties 1. osassa mainitsemani sarvilastu kuorihakkeen hajottajaeliöille olisi ollut tarpeen, kokeilen ensi keväänä.
Olisi myös mielenkiintoista verrata perus-tripetalan ja ’Bloomfieldin’ viihtyvyyttä samoilla paikoin, mutta Uskollisella Puutarhurilla on valitettavasti käytössään vain hieman keskivertoa suurempi puutarha, ei arboretumia.

Em. magnolialajikkeet ovat olleet testaamistani täällä parhaiten viihtyvät, erikoismaininta kuuluu kuitenkin Magnolia ’Alba Suberba’-pensaalle. Laskin puutarhaan mahtuvien Magnolioiden määrän liian optimistisesti, ja ’Alba Suberba’ jäi kodittomaksi. Istutin tämän lopulta vaahteran alle, jossa pensas ei saa käytännössä lainkaan suoraa auringonvaloa.
Magnolia ’Alba Suberban’ versot ovat silti puutuneet erinomaisesti, kukkien puute täydessä varjossa ei ole yllätys, mutta aurinkoisella paikalla tämä lienee myös kokeilun arvoinen lajike.

Mainittakoon myös jo ensimmäisenä talvenaan vahingoittuneet lajikkeet, joita en siis suosittelisi, Magnolia ’Heaven Scent’, ja Magnolia ’Satisfaction’, täällä ei nimensä veroinen lajike.

Magnolioiden hankinta, istutus ja hoito, osa 1

Hienoimpiin puutarhakasveihimme kuuluvista Magnolioista on viime vuosien testieni jälkeen viitisentoista parasta jäljellä. Magnolioiden istutuksessa ja hankinnassa on monia muista kasveista poikkeavia, huomioitavia näkökohtia, jotka tulivat kokeneelle harrastajalle yllätyksenä.

Magnoliat kuuluvat varhaisimpiin kukkiviin kasveihin, pölyttäjinä toimivat kovakuoriaiset (Coleoptera), mehiläisiä ei ollut vielä olemassa Magnolioiden kehittyessä :)
Magnoliaceae-heimon kasveiksi tunnistettavia fossiilijäänteitä on löydetty kymmenien vuosimiljoonien takaa, ja ensimmäiseksi oletettu, noin 140 miljoonaa vuotta sitten kukkinut kukka muistuttaa Magnoliaa.
Magnoliat poikkeavatkin kukiltaan, ja muutenkin olemukseltaan varsin selvästi useimmista puutarhakasveista, omissa silmissäni Magnoliat ovat tyylikkäämmän ja jalomman oloisia kuin muut kesävihannat pensaat.
Magnolioiden puute olikin tärkein yksittäinen syy puutarhani uudistusprojektille, onnistuin aikanaan vakuuttamaan itseni, etteivät Magnoliat täällä viihtyisi, vaikka hienoja ovatkin.
Muutamia vuosia sitten päätin, että asiaan tulee saada parannus, ja ahdoin kenkälusikkaa käyttäen jo olemassa olevaan puutarhaan parisenkymmentä Magnoliaa. Suomessa, tai muissa kylmissä ilmastoissa viihtyvistä Magnolia-lajikkeista löytyi yllättävän vähän artikkeleita, parhaat löytämäni olivat Norjasta ja Kanadasta, näistä osassa kaksi.

Ensimmäiset Magnoliani tilasin jo puutarhan alkuaikojen suosikkitaimistoltani, hollantilaiselta Esveldiltä, ja parilta muultakin toimittajalta, kunnes löysin saksalaisen Lunaplantin. Lunaplant on erikoistunut Magnolioihin jo 30 vuoden ajan, heidän valikoimansa on Euroopan parhaita, ellei laajin, ja asiantuntemustakin lienee kertynyt kokeneen erikoistaimiston tapaan.
Olen tilannut kasveja ympäri maailmaa, Lunaplantin puuvartisten kasvien pakkaustapa on selvästi paras, suuretkin kasvit kulkevat näin turvallisesti halki Euroopan, silti lähetyskulut ovat edulliset.

Jotta postauksen pituus säilyisi kohtuullisena, tässä ensimmäisessä osassa keskityn Magnolioiden hankintaan ja istutukseen, toisessa osassa kirjoitan kokeilemistani lajikkeista.
Yllätyksekseni kävi ilmi, että jo Magnolioiden hankinnassa kannattaa ottaa huomioon muutamia ennen kasvattamistani kasveista poikkeavia asioita.
Magnoliat eivät pidä siirtelystä, parhaiten nämä lähtevät kasvuun uudessa kodissa astiataimena istutettaessa. Astiataimissakin on suuria eroja, monet ruukuissa toimitetut taimet eivät ole viettäneet koko elämäänsä ruukuissa, vaan ovat kasvun nopeuttamiseksi eläneet ensin avomaalla.
Lisäksi Magnoliat eivät saa olla liian pitkään samassa ruukussa (joka koskee muitakin kasveja), juuret alkavat tällöin kiertää ympäri ruukkua, ja lopulta takaisin paakun sisään, mikä haittaa suuresti kasvin juurtumista puutarhamaahan.
Koti-ikävää potevat Magnoliat eivät kasva juuri ollenkaan, ja lehdet jäävät normaalia pienimmiksi. Paakkutaimina tilatut, juuri pellosta nostetut Magnoliat käyttävät usein muutaman vuoden pelkästään juurien kasvatukseen, oksien vuosikasvua on tällöin vähän, jos ensinkään.
Kutsun näitä lepääviä Magnolioita mököttäjiksi, parhaiten mököttäjän voi välttää ostamalla Magnoliansa kesällä, paikan päällä puutarhamyymälässä, ja valitsemalla vahvassa kasvussa olevia yksilöitä.
Ihanteellisesti ruukussa tulisi olla juuri riittävästi juuria multapaakun pysymiseksi koossa, juuret eivät kuitenkaan saa vielä kiertää ympäri ruukun reunaa.

Terve, nuori Magnolia kasvaa helposti 30 cm kesässä, usein enemmänkin, nämä ovat kookkaita pensaita.
Vartettujen Magnolioiden juuriston laji vaikuttaa talvenkestävyyteen, Suomessa kannattanee istuttaa Magnolia kobuksen juurilla varustettuja taimia, ovat paljon kestävämpiä kuin etelämpänä suositut M. x soulangiana-juuriset versiot. Magnolia kobus ei myöskään vaadi erityisen hapanta maata.
Useimmat meillä viihtyvät Magnoliat, varsinkin M. kobuksen juurin viihtyvät vain hieman happamassa, siis tavallisessa hyvässä puutarhamaassa.
Magnolioiden juuristo kestää Lunaplantin mukaan lyhyttaikaisesti ainakin -4 C lämpötilan. Aikaisin keväällä istutusta ruukuissa odottavat kasvit kannattanee varmuuden vuoksi siirtää turvaan tätä kovemmilla pakkasilla, ja kuorikate suojaa puutarhamagnolian juuria.

Saatuamme laadukkaan Magnolian taimen, on istutuksen aika. Useimmat Magnoliat viihtyvät aurinkoisella paikalla, jotkut selviävät puolivarjossakin, tästä enemmän lajikkeiden yhteydessä, siis osassa kaksi.
Magnoliat eivät pidä voimakkaasta juuristokilpailusta, aikuisessa puutarhassani juureton alue ei vain ollut optiona, koko alue on juuria täynnä :)
Noudatin Magnolioiden istutuksissa Lunaplantin ohjeita, joista seuraavassa kooste:
Istutuskuopan tulisi olla sekä pienillä että keskikoisilla taimilla halkaisijaltaan 100 cm, ja kahden lapionpiston, 50-60 cm syvyinen. Alkuperäiseen kasvualustaan sekoitetaan huolellisesti noin 70 litraa Rhododendron-säkkimultaa, jonka tulisi keskittyä ensimmäisen lapionpiston syvyyteen.
Tärkeää on, ettei Magnoliaa istuteta entistä syvempään, tässä kannattaa myös huomioida, että paljon orgaanista ainetta sisältävä maa painuu ajan mittaan.
Juuttipaakkutaimet istutetaan sellaisenaan, astiataimien vapaita juuria voi levittää varovasti.
Istutuksen jälkeen pensaan ympärille tehdään mullasta kastelua helpottava rengas.
Tuoreessa ohjeessa kehottavat sirottelemaan maan pinnalle pari kourallista sarvilastuja ennen maan peittämistä kuorihakkeella 8-10 cm vahvuudelta (riippuen myös hakkeen karkeusasteesta, paksun hakekerroksen tulee olla ilmava).
Itse olen käyttänyt 10 cm katetta vain talvella, kesällä kevyempää. Kuorikatteen ei tule ulottua aivan kasvin runkoon saakka sienitautiongelmien välttämiseksi, mikä koskee muitakin kasveja.
Sarvilastu on tarkoitettu kuorihakkeen hajottajaeliöille, ei kasvin lannoitukseen, muuten tuoreehkon hakkeen pieneliöt kuluttaisivat maan pinnan typpivaroja. Sarvilastuja ei mainittu vielä muutama vuosi sitten, joten tämä jäi itseltäni tekemättä.
Päivitys: Tilasin hiljattain sarvilastua saksalaisesta Seedshop24-nettikaupasta, edullisimmin suuremmissa säkeissä, Suomesta en sarvilastua löytänyt.
Korkeat kasvit tulee luonnollisesti tukea, juuristoa vahingoittamatta, matalat, pensasmaiset taimet suurella paakulla pysyvät kokemukseni mukaan pystyssä omatoimisestikin :)

Magnoliat eivät pidä kuivuudesta, kuorikatetta kannattaa suosia jo tästäkin syystä, lisäksi kate suojaa juuria kovimmilta talvipakkasilta lumettomina jaksoina.
Täällä kakkosvyöhykkeellä alkukesä on usein vähäsateinen, olen kastellut nuoret Magnoliat kunnolla kerran-pari alkukesän kuivuusjaksoina.
Ensimmäisenä kesänä Magnolioita tulee luonnollisesti kastella usein, ja aina syvälle saakka.

Lunaplant ei suosittele Magnolioiden lannoitusta ensimmäisenä kesänä, tämän jälkeen he käyttävät aikaisin keväällä Osmocote Standard-kestolannoitetta, joka liukenee 5-6 kuukaudessa.
Varoittavat antamasta nopeasti liukenevia lannoitteita tai kompostia varsinkaan nuorille Magnolioille.

Toisessa osassa käsittelen suositeltavimpia Magnolia-lajikkeita. Ennakkona voin kertoa, että onneksi olin 20 vuotta sitten väärässä, monet Magnoliat viihtyvät täällä oikein hyvin, ja puutarha on Magnolioiden läsnäollessa entistä rikkaampi.

Syringa vulgaris ‘Aucubaefolia’, kirjavalehtinen pihasyreeni

Olemukseltaan eksoottinen ja näyttävä, kirjavalehtinen Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ on perinteisistä puutarhapensaistamme kenties perinteikkäimmän, eli pihasyreeniin muoto. Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ on helppo viljelyssä, ja on kasvanut puutarhassani jo noin 20 vuoden ajan.

Syringa vulgaris on kotoisin Kaakkois-Euroopasta, Balkanilta, johon nähden lajin kasvitieteellinen päämuoto on yllättävän pakkasenkestävä, pensaat ovat selättäneet jopa Etelä-Lapin talvet.
Syringa-suku kuuluu Oleaceae- eli oliivikasvien heimoon, ruokakasvina kuuluisan Olean lisäksi Syringan sukulaisia ovat mm. Forsythia, Fraxinus, sekä Jasminus.
Syringa vulgaris tunnettiin Keski- ja Etelä-Euroopan puutarhoissa alkaen 1500-luvun lopulta, ja Suomessakin jo 1700-luvulla.
Victor Lemoine kasvatti Ranskassa vuosien 1876 ja 1927 välillä yli 150 lajiketta, joista useimmat lienevät edelleen viljelyssä. Näille lajikkeille kasvuvyöhykesuositus on yleensä Suomessa II. Joillain vanhoilla lajikkeilla on kuitenkin muita versioita numeroa parempi vyöhykesuositus Amerikassa, joten kolmosvyöhykkeen syreenien ystävän kannattaisi ehkä tutkia Amerikan-suosituksia. Pohjois-Amerikan kesät ovat toki kuumempia ja pidempiä, testaamallahan tuo selviäisi; USDA-vyöhykkeistä kirjoitin enemmän Arisaema sikokianum-postauksen lopussa.

Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ kukkii tuoksuvin kukin, päämuodon tapaan alkukesästä, edellisen vuoden versoin. Ainakin täällä kakkosvyöhykkeellä kirjavalehtinen lajike on ollut hyvin luotettava, vailla ongelmia.
Kukat puhkeavat vaaleansinisinä:

Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ lienee Syringa vulgaris ’President Grevyn’ kirjavalehtinen mutaatio. S. v. ’President Grevy’ on Amerikassa hieman kestävämmäksi luokiteltuja vanhoja lajikkeita, kenties ’Aucubaefoliaa’ voisi kokeilla myös vyöhykkeellä III.
Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ kasvaa maltillisempaa vauhtia kuin kasvitieteellinen laji, oma noin 20-vuotias pensaani on noin 3,3 m korkuinen, joka mainitaan myös ’President Grevyn’ aikuiseksi kooksi.
Syringa vulgaris tuottaa vanhemmiten juurivesoja, oma yksilöni ei juurikaan vielä, laji on toki pensaaksi hyvin pitkäikäinen.
’Aucubaefolia’ viittaa Aucuba japonican lehdistön kirjavaan kuviointiin, joka on Syringassa komeampi.

Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ on tilattavissa esim. saksalaisen, syreeneihin erikoistuneen Piccoplantin Fliedertraum-sivuilta, heidän valikoimansa on erinomainen.

Syringa vulgaris viihtyy tavallisessa hyvässä puutarhamaassa, ihanteellisesti aurinkoisella paikalla. Oma pensaani kasvaa entisessä vihannesmaassa, enkä suuremmin parantanut vanhaa kasvualustaa.
Toisin kuin päämuoto, Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ on näyttävä koko kesän, suosittelisin lajiketta eksoottisten kasvien ystäville.
Sivun alaosasta löytyy vielä kuva kukkimisen lopulta, kukat haalistuvat valkoisiksi, kuvan valo on lämmin.

Pohjoisempana maassamme, Isabella Prestonin 1920-luvulla Kanadassa pakkasenkestoa ajatellen risteyttämät, Syringa x prestoniae-lajikkeet ovat olleet luotettavampia. Isabellasyreenien alkuperäiset vanhemmat olivat S. reflexa x S. villosa, uudempien lajikkeiden perimässä on mukana muitakin lajeja.

Toisaalta Syringa Bloomerang-risteymät ovat uusia, hieman pienempiä lajikkeita Etelä-Suomeen, kukinta-aika on vanhoja Syringoja paljon pidempi.

Mainittakoon vielä Syringa meyeri ’Palibin’, jonka suomenkielinen nimi on pikkusyreeni. Puutarhan alkuaikoina istuttamani, kaunis rungollinen yksilö tuli lopulta hävittää, ’Palibin’ oli yllättävän leveäkasvuinen, ja ”pikku”syreeni vei lopulta enemmän tilaa kävelykorkeudelta kuin Syringa vulgaris :)
Frank Meyer löysi nimeään kantavan pensaan Pekingin läheltä puutarhasta v. 1909, laji on luonnossa harvinainen.

Syringa vulgaris ’Aucubaefolia’ has been growing in my garden for about 20 years. Despite of the exotic appearance, the variegated cultivar has proven to be very hardy and easy in cultivation.

Viburnum carlesii, tuoksuheisi

Parasta keskikokoista kesävihantaa pensasta tuumittaessa, täällä kakkosvyöhykkeellä ensimmäisenä tulisi mieleeni Viburnum carlesii, tuoksuheisi. Viburnum carlesii on kaikin puolin tyylikäs pensas, ja kukkien tuoksu kantautuu sopivalla säällä jopa 10 m etäisyydelle.

Viburnum carlesii kasvaa luonnonvaraisena Koreassa, sekä japanilaisella Tsushiman saarella. Monien muiden korealaislajien tapaan myös Viburnum carlesii on menestynyt Suomessa hyvin, ja myös puutarhassani jo noin 20 vuoden ajan.
Viburnumit lasketaan yleensä nykyään Adoxaceae- eli tesmayrttikasvien heimoon, The Angiosperm Phylogeny Groupin nettisivuilla suku on kuitenkin nyt Viburnaceae-heimossa. Joka tapauksessa yleisistä puutarhakasveista Sambucus-suku eli seljat ovat läheistä sukua Viburnumeille.

Viburnum carlesii muodostaa luonnostaan tiiviskasvuisemman ja elegantimman pensaan kuin useimmat sukunsa kesävihannat edustajat, aikuiset kasvit ovat valoisalla paikalla usein selvästi alle 2 m korkuisia.
Oma pensaani on jäänyt hieman muiden kasvien varjoon, ja on kuitenkin vain vajaa parimetrinen.
Viburnum carlesii kukkii alkukesällä, puutarhassani alkaen toukokuun lopulla. Kukinnot ovat varsin näyttävät ja valkeat, nuorissa kukissa näkyy usein häivähdys vaaleanpunaista:

Tuoksuheisin kukkien tuoksu on erinomainen, sekä epätavallisen voimakas, oman aikuisen pensaani parfyymi on siis aistittavissa tyynehkönä päivänä jopa 10 m matkalla kasvista.

Viburnum carlesii viihtyy tavallisessa hyvässä puutarhamaassa, ja muun hyvän ohella myös lehdistö on varsin tyylikäs, lisäksi nuorissa lehdissä on usein hieman punertava sävy.
Kasvupaikan tulisi olla ihanteellisesti aurinkoinen, laji näyttää kuitenkin sietävän täällä myös jonkin verran varjostusta kukinnan kärsimättä.
Syysväri on hyvin vaihteleva, punainen tai keltainen, joskus pensaani lehdissä on ollut samanaikaisesti sekä punaista, keltaista, että vihreää väriä.

Kasvuvyöhykesuositus voisi varmaan olla Suomessa vähintään II, mahdollisesti myös III, niin hyvin versot ovat puutuneet täällä kakkosvyöhykkeellä kasvin ollessa jo hieman varjoisemmalla paikalla.
Pohjois-Amerikassa kylmin vyöhyke on 4, joka vastaa keskimääräistä talven minimilämpötila -28,9 - -34,4 C, USDA-vyöhykkeistä löytyy enemmän asiaa Arisaema sikokianum-postauksen lopusta.
Keski-Suomessa Viburnum carlesiin käytännön kestävyyttä rajoittavana tekijänä saattaa olla lajille ominainen tapa kukkia edellisen vuoden versoin, kesän lämpösumma saattaa jäädä vähiin liian pohjoiseen istutettaessa.
Vyöhykkeenvenyttäjän kannattanee siis istuttaa Viburnum carlesii mahdollisimman aurinkoiselle ja lämpimälle paikalle, jotta uudet versot ehtisivät valmistua ennen syyshalloja.

Tuoksuheisistä on tarjolla myös pari nimettyä lajiketta, Viburnum carlesii ’Aurora’ ja ’Diana’, näitä en ole testannut, kuvien perusteella molemmat näyttävät suuresti päämuodon kaltaisilta. Tilasin pensaani hollantilaiselta Esveldin taimistolta, joka listaa myös Viburnum carlesii ‘Juddii’-lajikkeen, joka saattaa kuitenkin olla V. carlesii x V. bitchiuense-risteymä. Viburnum carlesiita paljon muistuttava, hieman korkeampikasvuinen Viburnum bitchiuense mainitaan paremmin kuumuutta kestäväksi lajiksi, joka ei liene Suomessa tärkeä ominaisuus, ainakaan vielä.

Viburnum carlesii on suosikkipensaitani, laji olisi varmasti mukana rakentaessani uutta puutarhaa. Tuoksuheisi on ollut täällä kaikin puolin moitteeton, myös vapaa hyönteisvaurioista, sekä terve.
Sivun alaosasta löytyy myös yleiskuva pensaasta, joka on kiertynyt ajan myötä keinun ympäri.

Viburnumeista kirjoitettaessa mainittakoon myös Suomea etelämpänä suositut, ikivihannat Viburnumit, jotka eivät kuitenkaan ole täällä luotettavasti talvenkestäviä.
Viburnum ’Pragense’, joka lienee V. rhytidophyllum x V. utile-risteymä, sekä Viburnum × rhytidophylloides (V. rhytidophyllum x V. lantana) ovat tällä hetkellä todennäköisesti pakkasenkestävimpiä ikivihantia Viburnumeita, USDA-suositus on vielä lupaavasti z5.
Kokeilin paria pensasta puutarhan alkuaikoina, versot eivät kuitenkaan puutuneet ajoissa. Nämä ikivihannat komeudet eivät siis valitettavasti menestyneet puutarhassani. Kasvien risteyttäjillä olisi tässä vielä työmaata :), suuresta siementaimierästä saattaisi löytyä myös aiemmin puutuva yksilö, monien suvun lajien menestyessä meillä hyvin.

Viburnum carlesii has performed faultlessly in my garden for about 20 years, staying under 2 m tall, even in what is now a semi-shady position.

Picea omorika ‘Pendula’, riippaserbiankuusi

Tutusta serbiankuusesta löytyy myös eksoottisemman oloisten kasvien ystäville paremmin sopiva riippaversio, Picea omorika ’Pendula’, riippaserbiankuusi. Päämuodon tapaan ’Pendula’ kohtaa tyynesti jäiset tuulet ja kuivattavan kevätauringon, laji on Pohjolassa hyvin talvenkestävä.

Picea omorika kasvaa luonnonvaraisena pienellä alueella Serbiassa ja Bosniassa, viimeistä jääkautta edeltävistä fossiilijäänteistä laji tunnetaan kuitenkin paljon laajemmalta alueelta Keski-Euroopasta.  Kotiseuduillaan laji kasvaa vuoristoisella alueella noin 400-1700 m korkeudella merenpinnasta, usein kalkkikivirinteillä.
Picea omorika viihtyy mainiosti tavallisessa puutarhamaassa, aurinkoisella tai puolivarjoisella kasvupaikalla.
Mustilan Arboretumin artikkelissa mainitaan lajin olevan taimivaiheessa arka seisovalle talvimärkyydelle, muuten laji on hyvin helppo viljelyssä.
Päämuodon kasvuvyöhykesuositus on yleensä noin viisi, Mustilan artikkelin mukaan laji on kärsinyt pakkasvaurioista Kajaanin seuduilla ankarimpina talvina.
Laji viihtyy Suomessa erityisen hyvin, The Gymnosperm Database mainitsee korkeimmaksi tunnetuksi viljellyksi yksilöksi juuri Mustilan Arboretumin 33 m puun (v. 2014).

Päämuoto on tyylikäs, kapea, Suomessa ajan myötä noin 20-30 m korkuinen puu, ja kaunis varsinkin ryhmiin istutettuna.
Laji kestää tavallista paremmin ilmansaasteita, Picea omorika onkin hyvin suosittu myös julkisissa istutuksissa.
Uskollinen Puutarhuri suosii kuitenkin mahdollisuuksien mukaan hieman eksoottisempia kasveja :), ja Picea omorika ’Pendula’ onkin viihtynyt kakkosvyöhykkeen puutarhassani noin 20 vuoden ajan siinä kuin päämuotokin.
Lajike on kauneimmillaan alkukesällä, uusien neulasten puhjetessa.

Vasemmalla Picea, taustalla Larix kaempferi ’Pendula’ eli riippajapaninlehtikuusi:

Taimieni nimilapussa lajikkeeksi mainittiin ’Pendula Bruns’, viitaten tunnettuun saksalaistaimistoon. Brunsin hinnasto ei tunne erityistä Bruns-versiota ’Pendulasta’, tiedossa ei ole, poikkeavatko puuni normiriippamuodosta.
Riippaserbiankuusi sopii hyvin muiden eksoottisten kasvien joukkoon, tai rakennettuun ympäristöön.
Puuni ovat tuottaneet runsaasti pintajuuria, lähelle suunnitellut, varsinkin puuvartiset kasvit olisi helpointa istuttaa, ennen kuin Piceat ovat saavuttaneet aikuisen puun mittasuhteet.
Picea omorika ’Pendula’ on kaunis ympäri vuoden, alla myös talvinen kuva.

Picea omorika ’Pendula’, the weeping Serbian spruce, has been growing in my garden for about 20 years. As far as I can tell, the weeping cultivar is just as easy as the main type.

Arisaema sikokianum, suklaakärsäkalla

Arisaema sikokianum on sukunsa näyttävimpiä lajeja, lähes trooppinen olemukseltaan, hyvin suklaakärsäkalla on kuitenkin selvittänyt täällä ensimmäiset talvensa.
Arisaemat ovat muutenkin mielenkiintoisia kasveja, pölyttäjä pääsee hengestään, ja kasvit vaihtavat sukupuolta, usein moneen kertaan.

Kuten Arisaema-suvun suomenkielinen nimi kärsäkallat antaa olettaa, Arisaemat kuuluvat samaan Araceae-heimoon, eli vehkakasveihin kuin Callat.
Arisaemojen eksoottisen kukinnon voi hahmottaa näin helpommin, kukinnon yläosa muistuttaa esim. Anthurium (flamingonkukat) kukintojen suojuslehteä, puikelo on vain piilossa suppilon pohjalla.
Kenties suomenkielisen nimen kärsä viittaa suojuslehteen, joka taipuu alas suppilon päälle kukkimisen edetessä, kuten 1. kuvassa.
Tämä on lajin kirjavalehtinen versio:

Arisaemojen kukinto muistuttaa Nepenthes ja Sarracenia lihansyöjäkasvien pyydyssuppiloita (jotka ovat mukautuneita lehtiä), nämä eivät kuitenkaan ole sukua Arisaemoille, kyse on konvergentistä evoluutiosta.
Arisaemat ovat kaksikotisia, kuitenkin erikoisuutena, nuoret yksilöt ovat yleensä hedepuolisia, ja muuttuvat vanhemmiten emikasveiksi, muutos saattaa toistua useita kertoja.
Myös Arisaeman erikoisuutena, pölyttänyt hyönteinen, eli usein sienisääski (Mycetophilidae) jää loukkuun emikasviin.
Katso seuraava, Suegutsu 2022 paperista prof. Suegutsun luvalla lainattu piirros, hedekasvien alaosassa oleva pakoaukko puuttuu emikasveista.
Piirroksessa (b) vertailun vuoksi Sarracenian pyydyssuppilo:

Seuraavassa kuvassa suojuslehti näkyy pystyssä, suvun aasialaisten lajien englanninkielinen nimi kobralilja (Ruotsissa kobrakalla) tullee suojuslehden varoitusasennossa olevan kobran muodosta.
Kuvassa näkyvä hyönteinen saattaa olla juuri sienisääski, yritteliäs hämähäkki on myös ottanut Arisaeman käyttöönsä:

Arisaema sikokianum on kotoisin Shikokun saarelta Japanista, laji on kuitenkin hyvin uhanalainen, joidenkin tietojen mukaan tämä saattaa olla jo kuollut luonnossa sukupuuttoon.
Näyttävän olemuksen myötä laji on onneksi suhteellisen yleinen erikoistaimistojen viljelyssä, ainakin puutarhoissa laji siis säilynee, toivottavasti vielä luonnossakin.
Arisaema sikokianumista on kaksi lehdiltään poikkeavaa muotoa, kirjava ja kokovihreä.
Monien Arisaemojen lehdistö lakastuu jo keskikesällä, puutarhassani Arisaema sikokianum on kuitenkin säilyttänyt varsin hyvin lehtensä loppukesään saakka. Päivitys 23.9.2023: Lehdet ovat edelleen jäljellä, ja saavat keltaisen syysvärin.
Aiemmin lakastuvat lajit voisi istuttaa esim. Hostien eli kuunliljojen seuraan, Hostat lähtevät usein sopivan myöhään kasvuun, viihtyvät samoilla paikoin, eivätkä leviä kovin nopeasti.
Arisaema sikokianum (toisin kuin sukunsa useimmat edustajat) ei muodosta sivumukuloita, joten tuuhean ryhmän ja siementen ollessa toiveena kannattaa hankkia useita yksilöitä.

Arisaemat viihtyvät puolivarjoisalla kasvupaikalla, Suomessa todennäköisesti melko aurinkoisellakin, kunhan kasvualusta ei pääse kokonaan kuivumaan. Vesi ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan Arisaemojen kohdalle, hieman korotettu/rinnepenkki lienee suositeltava.
Mukulat istutetaan yleensä noin 10 cm syvyyteen, hyvään, ilmavaan, ravinteikkaaseen puutarhamaahan.
Amerikkalaiset Arisaema-harrastajat ovat istuttaneet vähemmän kestäviä lajeja kuitenkin tiettävästi jopa noin 40 cm syvyyteen, varmaankin mukulan tulee tällöin olla vahva ja kookas.
Perennataimistojen ohella Arisaemojen mukuloita löytyy sipulikasveihin erikoistuneista nettikaupoista.
EU-kasveja esim.
Esveld (kuvassa kokovihreälehtinen versio)
Helga.ee (Helga lähettää taimet mielellään ruukuitta)
Särkän Perennataimisto (ei A. sikokianum)
Vakka-Taimi (ei A. sikokianum)
Arisaema EU-mukuloita:
Aoba
Bulbs.se
Coolplants
Nijssentuin
A Touch of Green
EU-tukkureita:
Tuberbulb
Verberghe
Usein sombreronmuotoinen mukula tulee maahan kuten sombrero päähän.
Arisaemat sisältävät myrkyllistä oksaalihappoa, joten käsineiden käyttö kasveja käsiteltäessä on tarpeen.

Arisaema sikokianum on sekä hyvin näyttävä, että ainakin kohtalaisen kestävä laji, kaikki suvun talvenkestävät lajit ovat toki kasvattamisen arvoisia.
International Aroid Society listaa Roy Heroldin kokoamat suvun arvioidut Arisaemojen kestävyystiedot, joista kopioin tähän todennäköisesti parhaat mahdollisuudet Suomessa omaavat lajit.
Keräilijä voi toki kokeilla listattuja vähemmänkin kestäviä suvun edustajia, siirtämällä mukulat talveksi kellariin, tai kenties istuttamalla mukulat hyvin syvään.
Lumipeitteen paksuus ja luotettavuus vaikuttavat varsinkin perennoiden talvenkestävyyteen huomattavasti, kuten myös kesän lämpösumma, valaistusolosuhteet, kasvualusta, jne., listaus lienee kuitenkin suuntaa antava, varsinkin lajien keskinäistä pakkaskestoa ajatellen.
Samoilta sivuilta löytyy myös yksityiskohtaisia ohjeita Arisaemojen kylvöön.
Huom. Amerikan kasvuvyöhykkeet juoksevat vastakkaiseen suuntaan kuin Suomessa, zone 1 tarkoittaa Pohjois-Kanadaa, ja nämä ovat talven keskimääräisiä minimilämpötiloja:
zone 1, minimilämpötila alle -45,6 C
zone 2a, minimilämpötila -42,8--45,5 C
zone 2b, minimilämpötila -40,0--42,7 C
zone 3a, minimilämpötila -37,3--39,9 C
zone 3b, minimilämpötila -34,5--37,2 C
zone 4a, minimilämpötila -31,7--34,4 C
zone 4b, minimilämpötila -28,9--31,6 C
zone 5a, minimilämpötila -26,2--28,8 C
zone 5b, minimilämpötila -23,4--26,1 C
Arisaema amurense, zone 4
Arisaema bockii, zone 4
Arisaema candidissimum, zone 5
Arisaema consanguineum, zone 5a
Arisaema dracontium, zone 4
Arisaema flavum, zone 4
Arisaema heterophyllum, zone 5
Arisaema jacquemontii, zone 5b
Arisaema japonica, zone 5
Arisaema ringens, zone 5
Arisaema serratum, zone 5?
Arisaema sikokianum, zone 4
Arisaema stewardsonii, zone 4
Arisaema thunbergia, zone 5?
Arisaema thunbergii var. Urashima, zone 4
Arisaema triphyllum, zone 3
Arisaema urashima, zone 5

Callitropsis nootkatensis ‘Glauca’, sininen nutkansypressi

Sininen nutkansypressi Callitropsis (Cupressus, Xanthocyparis) nootkatensis ’Glauca’ on kaunis havukasvi, joka on viihtynyt puutarhassani jo noin 20 vuoden ajan.
Lajike on siis talvenkestävyydeltään vähintäänkin kohtalainen, ja hyvin saatavilla keskieurooppalaisista taimistoista.

Nutkansypressin tieteellisen nimen värikkäästä historiasta, sekä kasvitieteellisestä peruslajista kirjoitin jo riippanutkansypressin eli Callitropsis nootkatensis ’Pendulan’ laajemmassa postauksessa.
Tässä kutsun sukua viimeisimmän nimen, eli Callitropsiksen mukaan, tutkijat eivät kuitenkaan ole nimestä yksimielisiä.

Callitropsis nootkatensis ’Glauca’ on pystykasvuinen, vanhemmiten kartiomainen lajike, vain pienoksat riippuvat.
’Glaucan’ hienous on neulasten sinivihreä sävy, joka korostuu seuraavassa, talvisessa kuvassa, pakkasta oli kuvaushetkellä runsaat -10 C :)

Lajike ei ole yhtä näyttävä kuin riippamuoto, mutta kaunis, hieno kasvi kuitenkin, ja Suomessa varsin eksoottisen oloinen.
Lähikuva keväisestä oksasta:

Callitropsis nootkatensis ’Glauca’ kannattaa istuttaa puolivarjoiselle, tuulensuojaiselle paikalle, kohtalaisen hyvin kosteutta pidättävään maahan. Callitropsikset on hyvä varjostaa kevättalven auringolta, kunnes puut ovat juurtuneet kunnolla. Suosittelisin myös kuorikatetta juuristoalueelle, pintajuuriston lämpötila pysyy näin hieman korkeampana talvella, ja ensimmäisen vuoden kastelutarve vähentyisi.

Oma puuni kasvaa aivan penkin reunassa, puutarhan rajalla, ja on ollut suhteellisen hidaskasvuinen, saavuttaen noin 20 vuodessa noin 5 m korkeuden.
Vertailun vuoksi, tässä kuvassa Callitropsis pilkistää kuvan oikeassa alakulmassa, vertaa kokoa samoihin aikoihin istutettuun, vieressä kasvavaan Larix kaempferi ’Pendulaan’, eli riippajapaninlehtikuuseen.
Amerikassa kaiken tulisi olla suurempaa, tässä tapauksessa japanilainen puu on kuitenkin selkeä voittaja :)

Yhden kakkosvyöhykkeen ’Glauca’-yksilön perusteella lajikkeen talvenkestävyydestä ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, 20 vuotta puu on siis kuitenkin täällä kasvanut ongelmitta. Riippanutkansypressin eli Callitropsis nootkatensis ’Pendulan’ useat aikuiset yksilöt selvisivät Etelä-Suomen rannikkoseudulla vuosisadan lopun ennätyskylmistä talvista.
Mikäli näyttävämpi riippamuoto on tullut jo hankittua, sinertävä versio Callitropsis nootkatensis ’Glauca’ saattaa olla puutarhassa myös tyylikäs, Suomessa I-II-vyöhykkeillä pienehkö puu.

Callitropsis nootkatensis ’Glaucan’ runko on vanhemmiten koristeellinen, kaarna hilseilee näyttävästi.

Callitropsis (Cupressus, Xanthocyparis) nootkatensis ’Glauca’ has been doing well here for about 20 years, reaching the height of approx. 5 meters.
A sheltered position is called for, away from the drying winter winds.

Callitropsis nootkatensis ‘Pendula’, riippanutkansypressi

Kauneus on tunnetusti katsojan silmissä, omiin silmiini riippanutkansypressi on kaunein Suomessa ulkona talvehtiva puu.
Tutkijat ovat erimielisiä sukunimestä, joka voi olla Callitropsis, Cupressus, tai Xanthocyparis, riippuen siitä, keneltä kysyy, harvemmin enää Chamaecyparis :)

Lajin nimi oli alun perin Cupressus nootkatensis (1824), josta se siirrettiin kävyiltään vastaavampaan Chamaecyparis-sukuun v. 1841.
Vuonna 2002 oli vuorossa Xanthocyparis, jolla nimellä tämä löytyy usein taimihinnastoista.
2010 julkaistun, DNA:n sekvensointiin perustuvan tutkimuksen mukaan suku palasi takaisin tuttuun Cupressukseen.
Viimeisimmän, v. 2021 Stull et al. paperin mukaan oikea suku onkin Callitropsis, tutkijat eivät ole kuitenkaan tuloksesta yksimielisiä.
Nimi ei miestä tai puuta pahenna, tutkijoiden jatkaessa työtään voimme rauhassa ihailla tätä hienoa puuta.
Lähtökohtaisesti pidän tieteellisistä nimistä, joita käytettäessä tiedän, mistä kasvista puhutaan, tieteellinen nimi antaa myös usein jo sinänsä tietoja kasvista.
Suomenkielisiä nimiä on vain yksi :), mutta kuten usein on asianlaita muiden kuin tieteellisen nimen kanssa, suomenkielinen nimi viittaa moneen eri kasviin.
Lajista on rekisteröity vähintään kymmenkunta riippamuotoa, joista nyt on kyseessä yleisin, ’Pendula’.
Tieteellisistä nimistä menen tässä viimeisimmällä versiolla, Callitropsiksella.

Callitropsis nootkatensis kasvaa luonnonvaraisena Yhdysvaltain länsirannikolla, kapealla, mutta pitkällä vyöhykkeellä, joka ulottuu Etelä-Alaskasta Pohjois-Kaliforniaan.
The Gymnosperm Database ehdottaa hyvin merellisen levinneisyysalueen johtuvan lajin luontaisesta inhosta vuoriston kuivattavia, kylmiä talvituulia kohtaan. Toisaalta perusmuotokin sietää lumikuormaa hyvin, suhteellisen riippuvien oksiensa ansiosta.
Callitropsis nootkatensis ’Pendula’, eli siis riippanutkansypressi on viihtynyt tähän nähden Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoalueilla yllättävänkin hyvin.
Monet aikuiset puut selvisivät jopa vuosisadan lopun ennätyskylmistä talvista, ja omassa kakkosvyöhykkeen puutarhassani pari puuta ovat viihtyneet jo noin 20 vuoden ajan.
Mustilan arboretumissa, kolmosvyöhykkeen sisämaassa jotkut päämuodon edustajat ovat kasvaneet puun kokoon, kärsien kuitenkin pakkasvaurioista kovimpina talvina.

Luonnossa jopa yli tuhatvuotiseksi elävä laji on kärsinyt ilmastonmuutoksesta kotiseudullaan. Näyttäisi siltä, että nutkansypressin pienjuuristo on monia muita kylmän ilmaston lajeja pakkasarempi, keskimääräisen lumipeitteen vähentyminen saattaa olla huomattava syy Callitropsiksen ongelmiin. Katso esim. Comeau et al. 2021, ja Journal of Ecology Blog 2017.
Puutarhassa varsinkin nuorten riippanutkansypressien juuristoalueella voisi siis suosia kuorikatetta, joka toki on hyvä ajatus muutenkin, taimen tavanomainen ensimmäisen vuoden kastelutarve vähentyisi.
Itse en aikanaan käyttänyt erityistä juuristosuojausta nuorillakaan Callitropsiksilla, kenties olin vain onnekas :)
Taimiruukut lienee varmuuden vuoksi hyvä pitää pois kovista pakkasista esim. upottamalla nämä maahan.

Tuoreiden kuvien tuottaminen oli hieman haastavaa sateisella ja harmaalla viikolla, auringon pilkahtaessa hetkeksi näkyviin sain aikaan jonkinmoisen kuvan, jonka yläreunan riippaoksat kuuluvat riippajapaninlehtikuuselle, Larix kaempferi ‘Pendula’:

Lähikuva oksistosta:

Keväältä löysin Rhododendron P.J.M.-ryhmän otoksen, kuvan taka-alalla Callitropsis, ja oikeassa reunassa Thuja occidentalis ‘Europe Gold’, eli kultatuija:

Suositeltava muoto on siis riippanutkansypressi Callitropsis (Cupressus, Xanthocyparis) nootkatensis ’Pendula’ eli vielä kasvitieteellistä versiotakin riippuvampi ja kauniimpi puu.
Riippanutkansypressi kannattaa istuttaa puolivarjoiseen, tuulensuojaiseen paikkaan, jossa se nuoruusvuosista selvittyään saattaa saavuttaa Suomessa pienen - keskikokoisen puun mitat.
Nuoret yksilöt on hyvä varjostaa kevätauringolta (tässä tapauksessa varmaankin tuulensuoja ei myöskään ole pahitteeksi), kunnolla juurtuneet puut eivät tarvitse keinotekoista talvisuojausta järkevälle paikalle istutettuina.
Itse jätin varjostuksen 1. talvena tekemättä, tuloksena oli kuolleita neulasia auringon puolella, taimet toipuivat kesällä, ja ovat nyt noin viisimetrisiä.
Seuraavan kuvan ottohetkellä pakkasta taisi olla noin -10 C :)

Kuten monet hienot ikivihannat kasvit, myös riippanutkansypressi viihtyy parhaiten varsin hyvin kosteutta pidättävässä, ei kuitenkaan märässä maassa, joskin luonnossa sietävät myös märkyyttä, tai ohutta kasvualustaa (kunhan talvet ovat leutoja).
Oman suosikkipuuni istutin aivan penkin reunaan, tarkoituksena oli laajentaa istutusaluetta, puu jäi kuitenkin lopulta polun viereen. Viisimetriseksi Callitropsis on kuitenkin venähtänyt, aivan erityisen vaativa maaperän suhteen tämä ei siis näytä olevan.

Ikivihanta Callitropsis nootkatensis ’Pendula’ on hyvin näyttävä ja kaunis puu rakennettuun ympäristöön, tai muiden eksoottisten kasvien seuraan. Lajike ei ole puuksi kovin voimakaskasvuinen, ja mahtunee useimpiin puutarhoihin, puusta on kuitenkin kyse.
Suosittelisin tätä lämpimästi Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoalueella asuvalle kauniiden kasvien ystävälle vyöhykkeille I-II, varsinkin pitkällä sisämaassa (v. III) tuulensuojaisen istutuspaikan valintaan lienee parasta kiinnittää erityistä huomiota, ja kattaa juuristoalue kuorihakkeella.
Talvenkestävyys näyttäisi parantuvan vanhemmiten, aivan minitaimena puuta ei ehkä kannata hankkia, haastavaa sanoa testaamatta. Omat taimeni olivat noin metrisiä.

Callitropsiksen kaarna hilseilee koristeellisesti pois ajan myötä, katso myös Callitropsis nootkatensis ‘Glauca’.
Vanhetessaan sinertyvät kävyt, joita maallikko kutsuisi ulkonäön perusteella kulmikkaiksi marjoiksi, ovat pienet, mutta kauniit.

Callitropsis (Cupressus, Xanthocyparis) nootkatensis ’Pendula’ has been doing well here for about 20 years, two trees have reached a height of about 5 meters.
It seems to be advisable to plant them here to a semi-shady position, that is not too much effected by cold winter winds.
Callitropsis (Cupressus, Xanthocyparis) nootkatensis roots might be more sensitive to frost than the roots of many other hardy species, so root area mulch is recommended.

Thuja occidentalis cvs., kultatuijat

Ympärivuotista, eksoottista puutarhaa suunnitellessani kullankeltaiset Thuja occidentalisin lajikkeet eli kultatuijat olivat alusta alkaen ohjelmassa.
Toisin kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa yleiset, keltaiset Chamaecyparis lawsonianan muodot, kokeilemani keltaiset Thujat ovat osoittautuneet hyvin talvenkestäviksi.

Thuja occidentalis, eli kanadantuija on yksi pakkasenkestävimmistä puista, kotiseuduillaan Kanadassa ja Yhdysvalloissa päämuodon vyöhykesuositus on kaksi, vastaten keskimääräistä talven minimilämpötilaa -40 C - -45,6 C, lajikkeet saattavat olla vähemmän kestäviä.
Sakai ja Weiser upottivat v. 1973 kylmään totutettuja Thuja occidentalisin oksia nestemäiseen typpeen, - 196 C lämpötilaan, josta versot selvisivät hengissä, periaatteessa pakkasenkestävyys on siis riittävä :)
Käytännössä kultatuija kannattaa kuitenkin istuttaa täällä tuulensuojaiselle, puolivarjoiselle paikalle, jotta varsinkaan nuoret yksilöt eivät ruskistu kevättalvella.
Hyvin juurtuneet yksilöt eivät tarvitse keinotekoista varjostusta suojaisella paikalla, juuri istutettu kultatuija kannattaa varjostaa kevättalven ajaksi.
Kultatuijan päälaji on myös pitkäikäinen, luonnossa elävät jopa yli 1000 vuotta.
Puutarhaa suunnitellessani vierailin Mustilan arboretumissa, jonka suuret, useita lajeja edustavat ”kasvitieteelliset” Thujat jäivät lähtemättömästi mieleen.

Thuja occidentalis oli tiettävästi ensimmäinen amerikkalainen Eurooppaan tuotu puulaji, Jacques Cartier teki tästä tunnetun jo 1500-luvulla.
Cartierin retkikunnan jäsenet parantuivat C-vitamiinin puutteesta aiheutuneesta keripukista Amerikan alkuperäiskansan jäsenten hoidettua heitä Thujan neulasista valmistelulla lääkkeellä.
Thuja occidentalisin englanninkielisissä maissa käytetty nimi onkin arborvitae, lat. elämänpuu.

Takaisin kultatuijiin :), puutarhassa on keltaisia Thujan puutarhamuotoja kymmenkunta, useimmat ovat olleet paikalla puutarhan alusta alkanen, puut ovat noin 20-vuotiaita.
Kultatuijat ovat viihtyneet hyvin, ja tarjonneet tervetullutta väriä myös talvella.
Thujat ovat ainakin lajikkeita Thuja occidentalis ’Europe Gold’ ja ’Sunkist’, kovasti muistuttavat toisiaan aikuisina.
Thujat ovat nyt noin 5-6 m korkuisia, ja tiiviskasvuisia päämuotoon verrattuina, koko kasvi näkyy tässä talvisessa kuvassa.
Nämä kultatuijat keräävät oksilleen lunta koristeellisesti, oksat ovat silti kestäneet lumen painon aina hyvin.
Istutin pari Thujan taimista siinä toivossa, että muodostaisivat ainakin jonkin verran näkösuojaa itämaisvaikutteiselle terassille. Suunnitelma onnistui hyvin :), puut ovat nyt viisimetrisiä, ja usean metrin levyisiä:

Versot haaroittuvat useaan kertaan, tarvittaessa Thuja occidentalisia on helppo leikata saksilla myös ilman, että kasvi näyttäisi leikatulta. Magnolian sivuoksa tuleekin seuraavassa kuvassa jo lähelle :)

3. kuvassa Thujan edessä kukkii Kolkwitzia amabilis, ja riippaoksat kuuluvat Larix kaempferi ’Pendulalle’, eli riippajapaninlehtikuuselle:

Thuja occidentalis viihtyy parhaiten kohtalaisen hyvin kosteutta pidättävässä, ei kuitenkaan märässä maassa. Hiekkaiseen, kuivaan maahan kannattaa siis lisätä orgaanista materiaalia.
Erikoisuutena, ainakin näiden Thuja lajikkeiden pienjuuret ovat punaiset, en ole nähnyt punaisia juuria muilla kasveilla. Maahan koskettaneet vaakaoksat ovat juurtuneet alapinnoiltaan.
Thuja occidentalisin keltaiset lajikkeet ovat siis viihtyneet hyvin täällä kakkosvyöhykkeellä, täysin ongelmitta.
Suosittelisikin näitä eksoottiseen, värikkääseen, ympärivuotiseen puutarhaan. Toisaalta Thuja plicatan ja Platycladus orientalisin (Thuja orientalis) muutamat kokeilemani puutarhamuodot eivät ole olleet luotattavasti talvenkestäviä.
Samaan Cupressaceae-heimoon kuuluvan Chamaecyparis lawsonianan muodot eivät siis myöskään ole täällä luotettavia.

Mainittakoon vielä viimeisen kuvan uudempi ja hidaskasvuisempi keltainen lajike, Thuja occidentalis ’Fire Chief’, joka on ollut täällä vasta pari talvea, väritys on talvella näyttävästi oranssiin vivahtava, kesällä raikkaan vaaleankeltainen, latvoissa hieman oranssia.

As cold-hardier substitutes for the golden cultivars of Chamaecyparis lawsoniana, I’d recommend the golden forms of Thuja occidentalis.
The golden Thujas have done very well here for about 20 years, the larger cultivars include Thuja occidentalis ‘Europe Gold’ and ‘Sunkist’, they have reached 5-6 m in height.

Larix kaempferi ‘Pendula’, riippajapaninlehtikuusi

Puutarhani suunnittelun ihanteena oli ympärivuotisesti käytettävä, lumottu metsä, jossa erikoisten ja eksoottisten kasvien välissä kiemurtelisi kapeita polkuja. Puutarhan kesävihannan rungon muodostavat kymmenen Larix kaempferi ’Pendula’ puuta, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä mainiosti.
Puutarhassani kasvavat riippajapaninlehtikuuset ovat täysikokoisia puita, toisin kuin useimmat mainitulla nimellä myytävät taimet, jotka ovat moppimaisia versioita, eivätkä kasva korkeutta juuri ensinkään.

Larix kaempferi ’Pendulan’, eli riippajapaninlehtikuusen laji on kotoisin Honshun saarelta, Conifers.org mukaan puut löytyvät (500) 1200 - 2700 (-2900) metrin korkeudelta merenpinnasta. Kotiseuduilla kesät ovat suhteellisen viileitä ja sateisia, ja talvet kylmiä.
Mustilan arboretumin artikkelissa mainitaan, että päämuoto selvisi jopa vuosisadan lopun ennätyskylmistä talvista.
Riippajapaninlehtikuusi on viihtynyt mainiosti täällä kakkosvyöhykkeellä, ja kasvaa korkeutta hengästyttävää vauhtia, nopeammin kuin paikalliset Pinus sylvestris tai Betula pubescens, varsin hyvä saavutus japanilaisen havupuun vartetulle riippaversiolle. Noin 20-vuotiaat puut ovat nyt noin kymmenmetrisiä.

Hankin taimet monen muun lajikkeen ohella hollantilaisesta Esveldin taimistosta, parimetriselle rungolle vartettuina. Yksi puista kasvaa omilla juurillaan, tämä on kooltaan vain puolet vartetuista versioista, mikä voisi olla huomioitavaa ahtaampaan tilaan istutettaessa. Esveldillä ei ole tällä hetkellä lajiketta varastossa, kysymällä näitä saattaa saada.
Ainakin saksalaisesta Lorenz von Ehrenin taimistosta voi tilata suuriakin yksilöitä, viihtyvätkö nämä Suomessa yhtä hyvin kuin Esveldin kanta, haastavaa sanoa kokeilematta.

Kuten monet korkeutta kasvavat riippamuodot, myös Larix kaempferi ’Pendulan’ yksilöt ovat kaikki hieman eriluonteisia, oksiston riippuvuuden määrä vaihtelee myös paljon yksilöittäin.
Riippajapaninlehtikuusi on hyvin näyttävä kasvi muiden eksoottisten ilmestysten joukossa, tai japanilaisvaikutteisessa puutarhassa. Toisaalta tämä ei välttämättä ole visuaalisesti parhaimmillaan mökkipuutarhassa.
Riippajapaninlehtikuuset ovat usein monirunkoisia, pääoksat kiemurtelevat mielikuvituksellisesti, usein myös pitkälle vaakasuoraan kasvaen, joten pieneen puutarhaan tämä puu ei mahdu. ’Pendula’ on toki paljon päämuotoa vähemmän massiivinen olemukseltaan, johtuen osin riippuvasta, ja epäsäännöllisestä kasvutavasta.

Eläimet viihtyvät kesällä tuuhean oksiston suojassa, kuten ensimmäisessä kuvassa poseeraava orava, yksi puutarhan vakioasukeista:

Oksat ovat punaruskeita, Larix kaempferi ’Pendula’ on hyvin näyttävä (oikeastaan enemmän kuin kesällä) myös talvella, joten lajike sopii mainiosti ympärivuotiseen puutarhaan.
Neulaset ovat kesällä hieman sinertävän vihreitä.
Riippajapaninlehtikuusi viihtyy parhaiten suhteellisen hyvin kosteutta pidättävässä (ei kuitenkaan märässä) maassa, joten kuivaa, hiekkaista kasvualustaa kannattaa parantaa orgaanisella aineella.

Aurinkoisella paikalla puusta tulee säännöllisimmän muotoinen, nopeakasvuisena lajina tämä on kuitenkin selviytynyt hyvin myös puolivarjossa.
Tämä yksilö saa runsaasti aurinkoa kaikilta puolilta:

Seuraava kuva on puutarhan ulkopuolelta, kadulta kuvattuna, pienoksiston rakenne on hyvin näkyvillä:

Myös runko on nuorehkona punaruskea, vanhemmiten harmaa:

Uudet neulaset juhannuksena:

Vain pienoksat riippuvat tämän yksilön eteläpuolella, saman puun pohjoispuolen oksat roikkuvat voimakkaammin.
Olemus huokuu Japanin vuoristoseutuja, myös Cedrukset eli seetrit tulevat mieleen:

Komeimmillaan Larix kaempferi ’Pendula’ on syksyllä, puut saavat keltaisen syysvärin lokakuun lopulla, kuvia toivottavasti seuraa syksyllä :)
Päivitys, 2023 syksy oli poikkeuksellisen lämmin ja sateinen, Larixit pudottivat neulasensa punaruskeina, vasta talven tultua, ensimmäinen poikkeus normaalista noin 20 vuoden aikana.
Tyynen syyssään sattuessa suhteellisen kevyet neulaset putoavat hitaasti, aurinkoisena syysaamuna neulassade saattaa olla taianomainen efekti.
Neulaset muuttuvat talvella maassa punaruskeiksi, ja ovat hyvin koristeellisia pehmeänä katteena.
Myös kävyt ovat kauniita, ruusun kukkaa muistuttavia.
Kaiken kaikkiaan Larix kaempferi ’Pendula’ on suosikkipuuni, eksoottinen mutta kestävä, ympäri vuoden näyttävä.
Miinuksena on vain varaosien sirottelu, pudonneita oksia saa keräillä usein, samaa voi toki sanoa vaikkapa kotimaisista koivuista.

As a deciduous foundation of my garden, I planted ten Larix kaempferi ’Pendula’ trees about 20 years ago. This is a strong-growing variety, that has reached around 10 m in height, not the small mophead version.
One of the trees grows on its own roots, and is notably only half the size of the grafted ones.
My trees originate from the Esveld Nurseries in Holland; they are currently out of stock, but at least the German Lorenz von Ehren Nursery has many sizes to choose from, these might differ from the Esveld selection.

Ensimmäinen postaus

Kiinalaisen sananlaskun mukaan paras aika puun istutukseen oli 20 vuotta sitten, ja toiseksi paras aika on nyt.
Perustin puutarhan 20 vuotta sitten, ja viime vuosina olen päivittänyt puutarhaa, virheitä on korjattu, ja uusia, mielenkiintoisia lajikkeita on tullut saataville.

Rakensin nämä sivut enimmäkseen kuvien parkkipaikaksi, puutarhassa on kuitenkin myös monia suhteellisen harvinaisia, mielenkiintoisia kasveja, jotka ovat osoittautuneet kestäviksi täällä kakkosvyöhykkeellä.
Olen tuonut suurimman osan kasveista itse maahan, joten kenties postaan tähän kokemuksiani näistä mielenkiintoisista ja kauniista tuttavuuksista.
Tuskin on kovin suurta vaaraa, että joku tämän ensimmäisen postauksen lukisi, mutta olet tervetullut jättämään kommentteja.

(kirjoita valkeaan kenttään, ja vie kursori oikeaan alakulmaan, johon ilmaantuu “Post Comment”)

According to a Chinese proverb, the best time to plant a tree was 20 years ago, and the second best time is today.
I built my garden 20 years ago, and have now been updating it for a few years.
Many mistakes have been corrected, and new, interesting cultivars have become available.

I built these pages mostly as a holding place for my garden photos, although I also have quite a few relatively rare, not to mention picturesque plants in my garden.
So perhaps I’ll post here some of my experiences with these citizens of the plant world, we’ll see.